Kaiken olen minä sanonut, mitä sanottavaa oli. Muste on kuivunut, historia on kirjoitettu. Siinä se sitten on. Kiiskisten sukukirja, pian tekin sen saatte eteenne.
Että mitäkö siitä kertoisin? Kyllähän siinä työtä oli. Tyhjästä se on rakennettu, kaiken olen itse tutkinut, tutkinut ja kirjoittanut. Ikäni olen minä tutkinut, mahdottomia. Ei niitä kukaan muu tutki taikka tee.
Ai tekisinkö sen uudestaan? Ei se olisi enää sama, se toinen. Se on sitten joku muu. Sen aika on sitten, myöhemmin.
Ai olisinko vähemmälläkin päässyt? Varmasti kyllä, mutta en olisi ollut silloin tyytyväinen. Nyt olen.
On se laaja. Ja on tarkka. On siinä tiedettä ja on taidetta.
Kirja ja runo. Yhteen ne on luotu, ei voi erottaa toista toisesta. Ei se olisi silloin sama. Se kirja.
Entä se runo? Kottjärven kiiski. Juhola sen kirjoitti. Tero Juhola, runoilija Turusta. On uusien runojen aika, on uusi kirjoittaja.
On siinä suku. Vanha on ja on suuri. Kaikki se on kerrottu. Seitsemän. Seitsemän niitä on lukuja. Mistä ne tuli ja minne niitä meni. Mitä ne ovat toisilleen sukua. Siinä sitä oli, setvimistä. Kirjassa niitä kerrotaan.
Kiiskinen, sen ne nimekseen saivat. Saivat tai ottivat, ei sillä niin väliä. Juvalle ne tulivat ja siellä ne nimen saivat. Sai ne muitakin nimiä, Kiiskisenä ei kaikki pysyneet. Kiiskit, Marinit, Ruottiset, Eroset, Kupsaset, on niistä moneksi.
Ei se elintila riittänyt, muualle oli osan lähdettävä. Kaskeaan kaatoivat, pirteissään elivät. Elivät ja aikanaan kuolivat. Lapsia saivat, ei tässä muuten oltaisi. Ei se helppoa ollut, elämä. Paljon se otti ja vähän se antoi.
Moneen paikkaan niitä levisi, Kiiskisiä. Niistä tässä kerrotaan, kirjassa. Osansa on suvulla historian kulussa. Siihen ne on kytketty.
Teille se on taottu.
© Ari Kolehmainen,
sukukirjan takoja
