Menneiden polvien muistolle

Kiiskilänniemi kiitettävä, kehto runonlaulajien.

Loppui runot, hiljeni sanasepot. Ei palannut aika entinen.

Vaihtui virret, meni Kiiskiset muille maille.

Vaaroille Vaaraniemen, salomaille Savon maan.

Ei arvannut Gorgonius, ei tiennyt Köppökään.

Tokko muistettiin Paavalia, taikka muitakaan miehiä muinaisia.

Kului vuosi, kului toinen. Vierähti vuosisadat. Painui ukot unholaan.

Kiehtoi aika entinen. Tahoillansa tutkailivat.

Hiljaa hyvää tulevi, kypsyi mietteet, meni vuodet.

Koetti aika uudenlainen, muistettiin taas menneet polvet.  Saatiin seura Kiiskisille.

Nämä silmät tutkiskeli, nämä aivot raksutteli, nämä sormet takoa naputteli.

Syntyi sivu, syntyi toinen. Syntyi teos Kiiskisten.

On taas äijät esillä, akkoja unohtamatta, unholasta esiin otettu.

Kiitollisna muistakaamme, aikoja mennehiä, sukuamme savolaista.

© Ari Kolehmainen

Pekka Halonen – Kanteleensoittaja.